Jorma J. Imppola
Kaikkialla, missä on ollut jonkinlaista yhteiskuntarakennetta, on ollut käytössä myös jonkinlainen primitiivinen maksuvälineistö. Hyvällä maksuvälineellä/rahalla on seuraavat ominaisuudet:
- vaihdon väline – laajasti tunnettu, haluttu ja hyväksytty
- arvon mitta – helppo laskea ja jakaa
- arvon säilyttäjä – kestää aikaa ja käsittelyä.
Monet primitiiviset käyttötarverahat olivat kompromisseja edellä mainituista kriteereistä ja suuria paikallisia ja kulttuurillisia eroja esiintyi. Jossain käypäinen raha ei välttämättä kelvannut toisaalla. Täydellinen raha on universaali hyödyke; sen tuntevat ja hyväksyvät kaikki, sillä saa mitä muuta tahansa hyödykettä eikä sen hallussapitoon, varastointiin tai siirtämiseen liity mitään käytännön ongelmia.
Ennen rahan käyttöönottoa tapahtuivat transaktiot vaihtokaupan pohjalta. Eri tuotteiden arvonmääritys oli pitkälti tapauskohtaista. Luontaistuotteiden käyttökelpoisuus maksuvälineinä oli sikäli huono, että niiden joskus hyvinkin huono säilyvyys ei mahdollistanut kovinkaan pitkäaikaista säilyttämistä. Tämän vuoksi toisista hyödykkeistä oli enemmän maksuvälineiksi kuin toisista. Kuivattu vilja, elävät eläimet, eläinten taljat ja nahat tai tarve-esineet (vaikkapa saviruukut) olivat paljon helposti pilaantuvia elintarvikkeita parempia vaihdon välineitä.
Näiden primitiivimaksuvälineiden ongelma on arvon määrittämisen hankaluus, riemunkirjavuus ja tietyssä määrin säilytysongelma. Huono säilytys pilaa omaisuutta. Luontevan ja toimivan maksuvälineen tulisi olla arvonsa pitävä, ostovoimaansa nähden kompaktin kokoinen ja yleisesti hyväksytty ja kaikkien samalla lailla arvostama. Rahajärjestelmien alkujuuret ovat siten johdettavissa enemmän tai vähemmän yhteismitallisiin ja säilytyskelpoisiin hyödykkeisiin. Jo kivikaudelta löytyy viitteitä ympäri maailmaa kivisten terien, nuolenkärkien ja kirveiden käytöstä vaihdon välineinä.
Metallien valmistuksen kehittyminen toi saataville huomattavasti käytännöllisemmät metalliset käyttöesineet kivisten sijaan. Metallien jalostaminen ja metallisten käyttöesineiden kauppa toi huomattava vaurautta niille alueille, joissa sitä tapahtui ja metalliset käyttöesineet olivatkin merkittävä, nykymittapuun mukaan hyvin kansainvälinen, kaupankäynnin muoto. Tästä seurasikin luontevasti, että metallisista käyttö- ja koriste-esineistä tuli maksuvälineitä.
Metallit itsessään ovat varsin optimaalisia materiaaleja rahaksi – mitä harvinaisempi ja halutumpi, sen parempi! Metalliesineitä onkin käytetty rahana oikeastaan metallien jalostuksen keksimisestä lähtien ja jalostettu metalli oli arvokasta sellaisenaankin, koska siitä sai helposti tehtyä kaikenlaisia tarve-esineitä. Metallien arvoa vain lisää se, että niitä voi käyttää yhä uudelleen ja uudelleen. Padan metallista voi tehdä sodan tullen miekan, ja rauhan tultua sai miekat taottua vaikka auroiksi.
Jo metallien jalostamisen taidon alkuvaiheista lähtien saivat hopea ja kulta erityisen roolin niin varallisuuden kuin koristautumisen muodoissa. Eerityisesti kulta oli ihmisten mieleen – sitä löytyi luonnosta varsin puhtaana metallina sellaisenaan, se oli hyvin säilyvää (se ei ruostunut eikä muutenkaan heikentynyt pitkänkään säilyttämisen aikana), sitä oli helppo muokata ja sen auringon keltainen väri aikaansai syvää, jopa uskonnollista kunnioitusta. Ei olekaan ihme, että kultaa käytettiin runsaasti erilaisten uskonnollisten rituaaliesineiden valmistamisessa kaikissa kulttuureissa, joilla oli mahdollisuus sitä kaivaa, huuhtoa tai kaupankäynnin avulla hankkia.
Kultaa oli helppo säilyttää ja kuljettaa, metalli oli vaihtotavarana sekä hyväksytty että haluttu materiaali ja sitä oli helppo jakaa, esimerkkinä vaikkapa kultainen kierresormus tai rannekoru, josta saattoi tarpeen tullen leikata maksuvälineeksi halutun kokoisia paloja. Käytännön ongelma oli erityisesti kullan tapauksessa puhtauden määrittely; kullan tai hopean puhtauden arviointi silmämääräisesti ei ole helppoa. Myös painon mittaaminen tarkasti vaati taitoa ja hyviä välineitä. Toki määräpaksuinen kierresormuksen tai kaulakorun kultalanka auttoi sopivan määrän määrittämisessä. Tätä metallilangan käyttöä maksuvälineenä on kuvattu mitä mainioimmin Mika Waltarin klassikkoteoksessa Sinuhe Egyptiläinen.
Kautta historian on kultaa ja kultakoruja käytetty monissa kulttuureissa niin vaurauden osoittamiseen, koristautumiseen kuin maksuvälineinä. Vielä nykyäänkin on monissa kulttuureissa tapana sijoittaa varallisuutta kultakoruihin, jotka on tarpeen tullen helppoa joko kuljettaa mukana tai realisoida rahaksi. Tänä päivänä esimerkiksi Turkissa monet yksityishenkilöt ja kotitaloudet suojautuvat maan ankaraa inflaatiota vastaan sijoittamalla käteisvarallisuuttaan kultakoruihin. On arvioitu, että yksinomaan Turkissa on ihmisille ajan oloon kerääntynyt jopa 5 000 tonnin kultavaranto, joka vastaa nykyhinnoin noin 280 miljardia euroa.
Hyvä esimerkki kultakorujen käytöstä vielä tänäkin päivänä taloudellisen turvan tavoitteluun on se, että monissa kulttuureissa on tapana antaa naisille lahjoina kultakoruja, jotka ovat kauniita käyttää koristautumisessa, mutta jotka kuitenkin muodostavat taloudellisen turvan puolison menehtymisen, avioeron tai muun kriisin koittaessa. Historia on täynnä esimerkkejä, joissa ihmiset, perheet, suvut tai kokonaiset heimot tai kansat ovat joutuneet pakenemaan asuinsijoiltaan ja helposti mukana kannettava kultavarallisuus on saatu otettua mukaan ja sen avulla on selvitty pakolaisuuden taloudellisissa haasteissa.
Jo mainitun Turkin lisäksi on Intiassa erittäin suuri kysyntä kultakoruille, ja nykyisin vahvassa kasvussa olevat Intian kultakorumarkkinat ovat noin 670 – 700 tonnia vuodessa. Sama suuntaus on nähtävissä kaikissa kasvavissa lähi- ja kaukoidän maissa, joissa jo historiallisestikin on ollut halu sijoittaa kasvanutta varallisuutta kultaan ja kultakoruihin.
Kiinnostus kultaan ja kultakoruihin sijoituskohteina ei ole vain idän kulttuurien ominaisuus. Myös monissa Euroopan maissa on vahva perinne kultasijoittamiseen.